Arjen vuoristorataa.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat <3

Minulla onkin ollut pieni tauko blogini kanssa. En ole saanut aikaiseksi tekstiä. Tänään ajattelin kirjoitella ja olen ajatellutkin, että kirjoitan silloin, kun sydämestäni kumpuaa tekstiä.

Viikonloppu

Viikonloppuna vietin lähimpien tyttö kavereiden kanssa 29-vuotis synttäreitäni. Juhlat onnistui mainiosti suunnitellun mukaan. Olimme ensin tyttöjen kanssa meillä. Söimme, juttelimme, tanssimme ja pelailimme pantomiimi aliasta. Oli oikein mukava pippalot ja nautin täysin siemauksin kaikesta. Loppu illasta menimme keilaamaan. Hohto keilausta ja tulihan siinä samalla tanssahdeltua keilaradalla. Tulin kotiin joskus puolen yön aikaan. Huomasin myös sen, että masennukseni kanssa minulla oli hyvin ailahtelevat tunteet. Se ei menoa haitannut, sillä tytöt ymmärsivät sen ja antoivat minun olla oma itseni. Välillä fiilikset olivat katossa ja välillä olin alakuloisempi. Odotin synttäreitä todella paljon. Varmaan stressi laukesi siinä, kun istuimme alas juttelemaan ja syömään herkkuja. En ollut aina oma itseni se sosiaalinen Johanna mistä minut tunnetaan. Synttärilahjaksi sain hieronta lahjakortin ja yhden kirjan. Kirjan luin heti eilen, mutta osittain sain kirjan sisällöstä jotakin elämääni. Osittain tuntui siltä, että kirja ei ollut minua varten. Odotin ehkä enemmän kirjasta, jota ystäväni oli kehunut niin paljon.

Vaalioikeus

Tänään kävimme mieheni kanssa myös äänestämässä. Kävimme hoitamassa kansalaisvelvollisuuden. Äänestyksessä oli niin monta osaa, että unohdin sen toisen osan lappusesta äänestys paikalle. Juuri tätä tämä minun muistini teettää. No onneksi toisessa äänestyksessä voi äänestää pelkästään niin, että henkkarit ovat mukana. Monesti minusta tuntuu, että ihmiset eivät ymmärrä tätä, että olen muistivammainen. Monesti ihmiset vain kuittailevat, että hei minullakin muisti ei toimi normaalisti. Tekisi mieli sanoa heille, että todella minulla muisti toimi aikaisemmin ihan normaalisti, kunnes sairastuin niin muistini ei toimi enää samalla tavalla. Tiedän sen itse. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset vähättelevät kokemaani. Kokisitpa itse saman mitä olen tämän sairauteni kanssa kokenut niin, et varmaan enää tulisi ns. aukomaan minulle päätäsi siitä, että sehän on normaalia. Mutta, kun ei ole.

M-ryhmä

Tänään oli m-ryhmän kokoontuminen. En odottanut tapaamista innoissani. Viime kerrasta minulla jäi ahdistus ryhmä tapaamisesta. Siksi mietin, että onko ryhmä minulle oikea. Tänään sain istuttua ryhmässä vajaa 30 minuuttia. Ahdistus alkoi. Minulla ahdistus tuntuu kurkun päässä. Narskuttelen hampaita enemmän ja tärisen. Jouduin kesken kaiken lähtemään ryhmästä pois. Todella minulla on sellainen olo, että olen huono, kun en pystynyt ahdistuksen kanssa pärjäämään. Laitoin miehelle sekä pikku serkulle viestiä kesken ryhmän. Ryhmänohjaaja tuli vielä juttelemaan kanssani ennen lähtöäni. Kehotti, että jos ensikerralla tulisin vielä ryhmään, voisin ottaa värityskirjan mukaan ja mennä istumaan lähelle ohjaajia, jos ahdistus sillä helpottaisi. Kuulostaa ihan kivalta neuvolta. Silti minua pelottaa mennä uudestaan ryhmään. Olen myös alkanut välttelemään julkisia paikkoja. En käy kavereiden kanssa kahvilla, sillä pelkään, että ahdistus iskee kesken kahvilla olon ja joudun poistumaan kotiin. Matkalla, kun kävelin kotiin, hengitin todella nopeasti ja hoin itselleni, että olen huono ja epäonnistunut. Toivottavasti ensiviikolla pääsisin ryhmään ilman mitään paineita. Psykiatrinen sairaanhoitaja on vasta ensiviikolla ryhmä tapaamisen jälkeen. Siihenkin on liian pitkä aika.

Kiitos teille rakkaat lukijat ja anteeksi vielä, kun olette joutuneet odottelemaan uutta tekstiä. Silloin sitä kannattaa kirjoittaa, kun on asiaa.