Elämää itseni ja lasteni kanssa eron jälkeen.

Heipparallaa! Täällä taas kirjoittelen pitkästä aikaa unettomana yönä. Asiat pyörivät niin vahvasti mielessä, että oli pakko nousta ylös kirjoittamaan. Se on niin vapauttavaa, kun saa jakaa omia elämän kokemuksiaan täällä blogissa toisten kanssa. Jotenkin koen, että minä en voi olla hiljaa vaan minun on kerrottava ihmisille totuus. Mulla olisi tänään parikin aihetta josta voisin kirjoittaa, mutta kirjoitan siitä mikä nousee nyt tällä hetkellä voimakkaasti sisimmästäni. Uskon, että sisimpäni ohjaa minua ajatuksin.

Aloitetaanpa vaikkapa siitä, kun muutin lasten kanssa omilleni eron jälkeen. Niin kuin aikaisemmin jo kirjoitinkin, että olin onnellinen, kun muutin lasten kanssa uuteen kotiin. Ensimmäiset yöt olivat vaikeita, kun olit tottunut siihen, että kanssasi on toinen aikuinen, kun menet nukkumaan. Yhtäkkiä menitkin nukkumaan yksin ja hoidit lasten kanssa iltatoimet yksin. Monesti, kun lapsi oli sairaana, minun oli oltava koulusta poissa. Yritin ahkerasti suorittaa ja tehdä koulutöitä kotona niin paljon, kuin pystyin. Minun oli tarkoitus valmistua aikaisemmin, kuin muiden luokkalaisten niin tahti olikin sellainen, että miten pysyinkin perässä ja selviydyin niin hyvin koulunkäynnistä.

Muistan myös sen, kun sain ensimmäistä kertaa laittaa sisustuksen, juuri niin kuin itse halusin. Exäni kanssa, kun olin asunut en saanut juuri ollenkaan vaikuttaa kotimme sisustukseen. Sen takia en koskaan kokenut olevani kotona. Omaan asuntoon, kun muutin lasten kanssa, vihdoinkin minusta tuntui, että olen kotona. Muistan myös, kun muutimme lasten kanssa nykyisen mieheni kanssa yhteen, niin tuntui haikealta jättää oma ensimmäinen kotini lasten kanssa. Olin todellakin kokenut sen omakseni ja kodikseni.

Hakeuduin myös juttelu apuun eron jälkeen. Muistan sen, että ensimmäiset kuukaudet menivät kuin sumussa. En juurikaan näin jälkikäteen muista ensimmäisistä kuukausista mitään. Ihmettelen todella, miten olin selvinnyt kaikesta niin hienosti, mutta ehkäpä siihen vaikutti oma aktiivisuuteni ja se, että minulla oli halu hakea keskustelu apua itselleni. Muistan ne ensimmäiset käynnit sossu ohjaajalla, ne kerrat menivät puhumiseen ja aika loppui aina kesken. Sossu ohjaajani suositteli lyömätöntä linjaa ja sinne otinkin itse yhteyttä ja sain sitä kautta käydä reilu vuoden juttelemassa asioistani. Olin myös jättänyt exäni yhteystiedot lyömättömään linjaan mutta hän ei koskaan halunnut hakeutua keskustelu apuun. Olin todella surullinen siitä, että hän ei halunnut hakea itselleen apua edes, vaikka lasten takia. Mutta iloinen siitä, että minä sain apua asioihin ja vinkkejä siihen, miten selviytyä päivästä toiseen arjessa. Odotin aina kovasti keskustelu kertoja. Minulla oli mukava työntekijä kenen kanssa jutella ja aika meni todella nopeasti. Olen kiitollinen siitä, että maassamme on erittäin hyvää palvelua väkivaltaa kokeneille ja myös niillekin jotka ovat itse tehneet väkivaltaa. Apua on saatavilla, jos vain itse haluaa. Muistan, kun juttelin koulussa opettajani kanssa. Hän oli aikoinaan käynyt eron läpi ja sanoi minulle, muista ensimmäiset kuukaudet menevät sumussa. Minä en silloin käsittänyt mistä hän puhui, mutta nyt käsitän sen paremmin kuin hyvin.

Ensimmäinen joulujuhla tuli päiväkodissa. Exäni tuli sinne tietenkin mukaan mutta olimme erillämme ja hyvä niin. En todellakaan olisi halunnut häntä sinne mutta pakko ajatella lasten parasta, että lapset kokevat sen, että molemmat vanhemmat välittävät heistä ja haluavat osallistua juhliin. Muistan myös, kun exäni vanhemmat olivat samoissa joulujuhlissa. Emme puhuneet keskenään mitään. Välimme olivat tulehtuneet, sillä he olivat katkeria minulle, kun olin ns. jättänyt exäni ja muuttanut lasteni kanssa omilleni. Nykyään voin sanoa, että meillä on ihan hyvät välit ex appivanhempieni kanssa ja olen kiitollinen siitä, että he saavat olla lasteni elämässä kaikesta huolimatta, vaikka emme enää exäni kanssa ole yhdessä.

Ihmettelin itsekin, miten hyvin olin selviytynyt erosta ja tänäkin päivänä, miten olen selviytynyt. Olen sairastanut ensimmäisen kerran masennusta teini- iässä. Kyllähän minulla oli pelko, entä jos masennun tuon kaiken keskellä. Mutta olen suorittaja tyyppi, jos näin sanotaan. Minun oli pakko rutiininomaisesti vain selviytyä päivästä toiseen. Minun oli ajateltava lapsiani ja sitä, että haluan olla heille turvallinen aikuinen. Siksi hain apua itselleni ja halusin lähteä käsittelemään menneisyyden asioitani.

Tänä päivänä olen erittäin kiitollinen siitä, että olen käynyt tämän tien läpi. Vaikka olenkin näin nuori, niin minulla on mahdollisuus auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Olen myös saanut tällä matkalla olla vertaistukena niille ihmisille, ketkä ovat olleet vastaavassa tilanteessa. Ymmärrämme toisiamme hyvin, sillä se vain on niin, jos et itse ole kokenut väkivaltaa, et voi täysin ymmärtää millaista se on. Olen todellakin kiitollinen joka päivä siitä, että olen tässä ja lapseni ovat tässä kanssani. Joka päivä käyn vieläkin taistelua erinäisistä asioista. Silläkin pääsee jo elämässä erittäin pitkälle, että ajattelee hetki kerrallaan. Ei edes tarvitse ajatella päivä vaan nimenomaan hetki.

Se miksi olen myös selviytynyt, on se, että minulla on oma kristillinen näkökanta asioihin. Ajattelen, että jos minä en uskoisi Jumalaan en olisi tässä. Muistan monta kertaa, kun sanoin terapeutilleni keskusteluissa sitä, että usko on vahva pohja elämässä. Jos minulla ei olisi uskoa en tiedä missä olisin, Usko on kantanut minua tähänkin päivään. Näin uskon.

Näihin sanoihin onkin hyvä päättää rakas lukija ja tukija. Ensikertaan taasen tzau.