Hei rakkaat lukijat!
Sormeni syyhyää kirjoittamaan. En voi olla kirjoittamatta ja tämä päivä on ollut todella upea päivä viettää laatu aikaa pikku serkkuni kanssa. Hän on myös kohtalo toverini, jos näin voi sanoa.
Tosiaan mennäänpä ensin pikku serkkuni elämään. Sain tänään jutella hänen kanssaan kasvotusten siitä mitä hänelle tapahtui noin vuosi sitten. Hänen silloinen miesystävä puukotti häntä. Todella järkyttävää. Hänen ei edes kuuluisi olla elossa lääkäreiden mukaan. 60 puukon iskua ylävartaloon. Monta viikkoa sairaalahoitoa ja leikkauksia. Nytkin hänelle keväällä tulee uusi leikkaus. Siis todella järkyttävää niin kuin aikaisemmin jo mainitsin. Hänen exänsäkin oli narsisti ja väkivaltainen. Onneksi en itse joutunut puukotuksen uhiksi exäni puolelta. Siitä saan olla kiitollinen kuunnellessani serkkuni tosi elämää. Kyllähän tuo tapaus jättää jäljet ja koskettaa itseäkin. Tänään kun sain hänen kanssa, keskustella sain häntä halata. Ajattelin mielessäni, että en todellakaan olisi halunnut sitä, että olisin ollut hänen hautajaisissaan. Todella hän on suuri ihme. Todella myös ihmettelen sitä, että maailma on täynnä sairaita ihmisiä. Tuolla he liikkuvat vapaalla jalalla niin kuin Turussakin aiemmin syksyllä viattomat ihmiset puukotettiin. Siis todella sairastaja ja järkyttää. Miten joku voi olla niin itsekäs, että hänellä muka olisi oikeus päättää toisen ihmisen hengestä.
Mennäänpä sitten minun elämäni kertomukseen
Ollessani 15-vuotais sairastin ensimmäisen kerran masennusta. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jotka kuitenkin sylkäisin suustani ulos. Minua oli kiusattu kuudennesta luokasta alkaen koulussa. En puhunut kiusaamisestakin kenellekään. Pidin asian sisälläni ja näytin kotona vanhemmilleni, että minulla on kaikki hyvin. Se on totta, että ulkokuori voi pettää. Jotenkin vain selvisin siitäkin, ilman mieliala lääkkeitä ja psykiatrista hoitoa.
Toinen masennus kausi oli minulla kuopuksen syntymän jälkeen. Silloin sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja sain lääkkeitä. Jotenkin myös tuostakin selvisin hyvin. Vaikka minulla oli erittäin kovat haasteet exäni kanssa parisuhteessa niin kuin perhe-elämässäkin.
No sitten tuli ero, uusi parisuhde ja uusio perhe kuviot sekä exäni kiusaaminen. Eli hän siis kiusasi minua monin eritavoin. Todella ihmettelin, miten selviydyin tuosta kaikesta, vaikka alitajunnassa mietin entä, jos masennun.
Masennus yleensäkin on ollut minulle vieras käsite. Se johtuu siitä, että vanhempani eivät ole pystyneet hyväksymään masennustani ja en ole saanut heiltä sellaista tukea, kun olisin tarvinnut juuri masennukseen liittyen. Tuntuu aika karulta kirjoittaa tätä. Ja myös ex puolisoni suhtautui masennukseeni todella vähättelevästi.
No tämä syksy tuli. Uskottelin itselleni, että kyllä jaksan. Vaikka voimani olivat vähissä ja olin todella stressaantunut. Ensinnäkin tätä syksyä johtaa tapaturma. Olin ollut sairaslomalla 8: kk polvi vammani vuoksi. Sen jälkeen jatkoin opintojani elokuussa. Elokuun loppu puolella alkoi todella kovat unettomuus oireet. Nukuin yössä kolme tuntia ja valvoin koko loppu yön. Minun oli hoidettava koulu, työharjoittelu, lapset ja perhe tietysti. Tähän kaikkeen rumban pyörittämiseen arki meni. Vapaa-ajalla, kun olin kotona en osannut antaa lepo aikaa itselle. Lapsetkin huomauttelivat minulle: "äiti milloin sinä lepäät". Lapsille selitin monesti, että äiti lepää yöllä, kun nukkuu.
Sitten todellakin lokakuun lopussa tuli se päivä, kun viikkoni alkoi sillä, että lähdin itkun kanssa harjoitteluun. Vitkuttelin kotona niin pitkään lähtöä, että muutamaan otteeseen myöhästyin harjoittelu paikalta. Olisi vain tehnyt mieli jäädä sänkyyn nukkumaan eikä nousta ollenkaan. Minun oli pakko hyväksyä, että olen uupunut. Se on vieläkin vaikeaa. Menin lääkäriin ja sain diagnoosiksi keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus häiriö. Mikäkö tässä tilanteessa?
Seuraavassa blogi tekstissäni voisin enemmän kertoa siitä, millaista minun arkeni on näiden sairauksien kanssa ja miten selviän tunnista toiseen ja hetkestä päivään.
Voisin kirjoittaa vieläkin enemmän mutta nukkumatti taitaa nyt kutsua. Ihana sinä rakas lukijani, kun jaksat käydä lukemassa blogiani. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä tänään ja todella iloitsen niistä tärkeistä ja rakkaimmista ihmisistä ympärilläni. Pidetään toisistamme huolta.
Sormeni syyhyää kirjoittamaan. En voi olla kirjoittamatta ja tämä päivä on ollut todella upea päivä viettää laatu aikaa pikku serkkuni kanssa. Hän on myös kohtalo toverini, jos näin voi sanoa.
Tosiaan mennäänpä ensin pikku serkkuni elämään. Sain tänään jutella hänen kanssaan kasvotusten siitä mitä hänelle tapahtui noin vuosi sitten. Hänen silloinen miesystävä puukotti häntä. Todella järkyttävää. Hänen ei edes kuuluisi olla elossa lääkäreiden mukaan. 60 puukon iskua ylävartaloon. Monta viikkoa sairaalahoitoa ja leikkauksia. Nytkin hänelle keväällä tulee uusi leikkaus. Siis todella järkyttävää niin kuin aikaisemmin jo mainitsin. Hänen exänsäkin oli narsisti ja väkivaltainen. Onneksi en itse joutunut puukotuksen uhiksi exäni puolelta. Siitä saan olla kiitollinen kuunnellessani serkkuni tosi elämää. Kyllähän tuo tapaus jättää jäljet ja koskettaa itseäkin. Tänään kun sain hänen kanssa, keskustella sain häntä halata. Ajattelin mielessäni, että en todellakaan olisi halunnut sitä, että olisin ollut hänen hautajaisissaan. Todella hän on suuri ihme. Todella myös ihmettelen sitä, että maailma on täynnä sairaita ihmisiä. Tuolla he liikkuvat vapaalla jalalla niin kuin Turussakin aiemmin syksyllä viattomat ihmiset puukotettiin. Siis todella sairastaja ja järkyttää. Miten joku voi olla niin itsekäs, että hänellä muka olisi oikeus päättää toisen ihmisen hengestä.
Mennäänpä sitten minun elämäni kertomukseen
Ollessani 15-vuotais sairastin ensimmäisen kerran masennusta. Yritin itsemurhaa lääkkeillä. Jotka kuitenkin sylkäisin suustani ulos. Minua oli kiusattu kuudennesta luokasta alkaen koulussa. En puhunut kiusaamisestakin kenellekään. Pidin asian sisälläni ja näytin kotona vanhemmilleni, että minulla on kaikki hyvin. Se on totta, että ulkokuori voi pettää. Jotenkin vain selvisin siitäkin, ilman mieliala lääkkeitä ja psykiatrista hoitoa.
Toinen masennus kausi oli minulla kuopuksen syntymän jälkeen. Silloin sairastuin keskivaikeaan masennukseen. Kävin juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja sain lääkkeitä. Jotenkin myös tuostakin selvisin hyvin. Vaikka minulla oli erittäin kovat haasteet exäni kanssa parisuhteessa niin kuin perhe-elämässäkin.
No sitten tuli ero, uusi parisuhde ja uusio perhe kuviot sekä exäni kiusaaminen. Eli hän siis kiusasi minua monin eritavoin. Todella ihmettelin, miten selviydyin tuosta kaikesta, vaikka alitajunnassa mietin entä, jos masennun.
Masennus yleensäkin on ollut minulle vieras käsite. Se johtuu siitä, että vanhempani eivät ole pystyneet hyväksymään masennustani ja en ole saanut heiltä sellaista tukea, kun olisin tarvinnut juuri masennukseen liittyen. Tuntuu aika karulta kirjoittaa tätä. Ja myös ex puolisoni suhtautui masennukseeni todella vähättelevästi.
No tämä syksy tuli. Uskottelin itselleni, että kyllä jaksan. Vaikka voimani olivat vähissä ja olin todella stressaantunut. Ensinnäkin tätä syksyä johtaa tapaturma. Olin ollut sairaslomalla 8: kk polvi vammani vuoksi. Sen jälkeen jatkoin opintojani elokuussa. Elokuun loppu puolella alkoi todella kovat unettomuus oireet. Nukuin yössä kolme tuntia ja valvoin koko loppu yön. Minun oli hoidettava koulu, työharjoittelu, lapset ja perhe tietysti. Tähän kaikkeen rumban pyörittämiseen arki meni. Vapaa-ajalla, kun olin kotona en osannut antaa lepo aikaa itselle. Lapsetkin huomauttelivat minulle: "äiti milloin sinä lepäät". Lapsille selitin monesti, että äiti lepää yöllä, kun nukkuu.
Sitten todellakin lokakuun lopussa tuli se päivä, kun viikkoni alkoi sillä, että lähdin itkun kanssa harjoitteluun. Vitkuttelin kotona niin pitkään lähtöä, että muutamaan otteeseen myöhästyin harjoittelu paikalta. Olisi vain tehnyt mieli jäädä sänkyyn nukkumaan eikä nousta ollenkaan. Minun oli pakko hyväksyä, että olen uupunut. Se on vieläkin vaikeaa. Menin lääkäriin ja sain diagnoosiksi keskivaikea masennus ja ahdistuneisuus häiriö. Mikäkö tässä tilanteessa?
Seuraavassa blogi tekstissäni voisin enemmän kertoa siitä, millaista minun arkeni on näiden sairauksien kanssa ja miten selviän tunnista toiseen ja hetkestä päivään.
Voisin kirjoittaa vieläkin enemmän mutta nukkumatti taitaa nyt kutsua. Ihana sinä rakas lukijani, kun jaksat käydä lukemassa blogiani. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä tänään ja todella iloitsen niistä tärkeistä ja rakkaimmista ihmisistä ympärilläni. Pidetään toisistamme huolta.
Kyllä sä selviät ❤
VastaaPoista