Heips rakkaat lukijat! :)
On ihana taas päästä viikon ensimmäisenä päivänä kirjoittamaan blogia. Tällä hetkellä kirjoittelen ihan toisenlaisessa ympäristössä. On ihana, kun saa olla ihmisten keskellä ja kuunnella ihmisten hälinää. Se on niin helppoa, kun läppärillä saa kirjotella. Vielä puuttuu tästä kahvikuppi :D En ole kerennyt aamu sumppeja juomaan.
Todellakin nyt päivän aiheenani on narsistisesta suhteesta toipuminen ja siihen heijastetaan myöskin erosta toipuminen.
Ensimmäisenä minä sain tiedot lyömättömään linjaan. Kävin siellä juttelemassa noin kerran viikossa, kun oli akuutti päällä. Vähensimme käyntejä myöhemmin kahden viikon välein. Koin itselleni eron jälkeen tarpeelliseksi juttelemisen. Oli ihana jutella työntekijän kanssa, joka on perehtynyt asioihin, joita koin edellisessä suhteessani. Onhan se totta, kun asiantuntijan kanssa keskustelee niin eihän voi täysin ymmärtää sitä, miltä minusta tuntuu, sillä hän ei itse ole kokenut samaa. Mutta sain purkaa hänelle asiat niin kuin olin ne kokenut ja hän ei väheksynyt kokemiani asioita. Yleensäkin tällainen keskustelu apu vaatii itseltä töitä. Ei siellä vaan sillä eheydy, että käy juttelemassa vaan asioita täytyy käsitellä myös keskusteluajan ulkopuolella.
Toiseksi hakeuduin perheneuvolaan. Olin huolissani kuopuksemme voinnista eron jälkeen. Hän sai monenlaisia raivokohtauksia ja hänen kanssa oli vaikea alkuun puhua erosta. Muistan kerran, kun olin lasten kanssa kotona ja pikku kakkonen tuli telkkarista, päädyimme juttelemaan erosta lasten kanssa. Se oli todella hedelmällinen keskustelu. Ja tuntui, että se keskusteli ikään kuin riitti lapsille. Silti kuopukseni oireilu kuitenkin jatkui. Sehän on ihan luonnollista. Perheneuvolassa työskentely ei tuottanut sellaista tulosta ja en saanut siitä irti mitä olisi pitänyt. Työntekijä joka otti minut vastaan, jutteli kanssani muutamia kertoja. Ei edes lapsemme päässeet perheneuvolassa käymään. Mutta siinä kaiken sumun keskellä en osannut sanoa työntekijälle siitä, kun hän ehdotti, että tämä keskustelu käynti oli tässä. Niin en osannut sanoa, että hei me tarvitaan apua oikeesti. Nyt minulla on erilainen kuva perheneuvolasta ja kuopuksemme on parhaillaan saamassa sieltä apua, niin kuin kuuluukin.
Toipuuko narsistisesta suhteesta koskaan? Voin itse vastata siihen, että ei. Toipuminen on pitkä aikainen prosessi. Toiseksi jos teillä ei ole yhteisiä lapsia sinun ei tarvitse olla tekemisissä henkiön kanssa. Meillä kun taas on yhteiset lapset, joudun väkisinkin lasten asioissa olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Narsistinen parisuhde on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henkiset jäljet ovat vielä pahimman kuin fyysisetkin. Vaikka minulla ei enää ole fyysisisä jälkiä kannan niitä silti sydämessäni päivittäin. Esim. joku kehon osa joka on kokenut fyysistä väkivaltaa siihen ikään kuin jää jälki. Vaikkei se fyysisesti ulospäin näykään. Kannan edelleen hautaan asti niitä vammoja joita aiheutui tuosta suhteesta.
Aikaisemmin jo kirjoitin, että myös lapset kantavat niitä vammoja koko loppuelämänsä. Heihinkin on jääneet omat jälkensä. Vaikka kuinka aikuisena voisinkin toivoa, että ne jäljet saisivat arpeutua ei ne arpeudu koskaan. Tänäkin päivänä, kun esikoiseni kuulee, kun juttelen vaikkapa puhelimessa exäni kanssa. Jos meillä tulee riitaa puhelimessa lapsen sydän ja mieli järkkyy siitä. On surullista kuulla, kun esikoinen toteaa: "äiti taas te riitelette". Mitä voit sanoa lapselle tuossa tilanteessa? Minä ainakin sanon totuuden. Ei tietenkään riitely ole yksi puolista. Siihen tarvitaan aina kaksi. Mutta useimmiten joka riidan aloittaa on tuo narsistinen ex puolisoni.
Tässäpä taas asiaa riitti kirjoittaa. Teille kaikille oikein ihanaa alkavaa viikkoa! :) Pidetään rakkaistamme huolta! <3
On ihana taas päästä viikon ensimmäisenä päivänä kirjoittamaan blogia. Tällä hetkellä kirjoittelen ihan toisenlaisessa ympäristössä. On ihana, kun saa olla ihmisten keskellä ja kuunnella ihmisten hälinää. Se on niin helppoa, kun läppärillä saa kirjotella. Vielä puuttuu tästä kahvikuppi :D En ole kerennyt aamu sumppeja juomaan.
Todellakin nyt päivän aiheenani on narsistisesta suhteesta toipuminen ja siihen heijastetaan myöskin erosta toipuminen.
Ensimmäisenä minä sain tiedot lyömättömään linjaan. Kävin siellä juttelemassa noin kerran viikossa, kun oli akuutti päällä. Vähensimme käyntejä myöhemmin kahden viikon välein. Koin itselleni eron jälkeen tarpeelliseksi juttelemisen. Oli ihana jutella työntekijän kanssa, joka on perehtynyt asioihin, joita koin edellisessä suhteessani. Onhan se totta, kun asiantuntijan kanssa keskustelee niin eihän voi täysin ymmärtää sitä, miltä minusta tuntuu, sillä hän ei itse ole kokenut samaa. Mutta sain purkaa hänelle asiat niin kuin olin ne kokenut ja hän ei väheksynyt kokemiani asioita. Yleensäkin tällainen keskustelu apu vaatii itseltä töitä. Ei siellä vaan sillä eheydy, että käy juttelemassa vaan asioita täytyy käsitellä myös keskusteluajan ulkopuolella.
Toiseksi hakeuduin perheneuvolaan. Olin huolissani kuopuksemme voinnista eron jälkeen. Hän sai monenlaisia raivokohtauksia ja hänen kanssa oli vaikea alkuun puhua erosta. Muistan kerran, kun olin lasten kanssa kotona ja pikku kakkonen tuli telkkarista, päädyimme juttelemaan erosta lasten kanssa. Se oli todella hedelmällinen keskustelu. Ja tuntui, että se keskusteli ikään kuin riitti lapsille. Silti kuopukseni oireilu kuitenkin jatkui. Sehän on ihan luonnollista. Perheneuvolassa työskentely ei tuottanut sellaista tulosta ja en saanut siitä irti mitä olisi pitänyt. Työntekijä joka otti minut vastaan, jutteli kanssani muutamia kertoja. Ei edes lapsemme päässeet perheneuvolassa käymään. Mutta siinä kaiken sumun keskellä en osannut sanoa työntekijälle siitä, kun hän ehdotti, että tämä keskustelu käynti oli tässä. Niin en osannut sanoa, että hei me tarvitaan apua oikeesti. Nyt minulla on erilainen kuva perheneuvolasta ja kuopuksemme on parhaillaan saamassa sieltä apua, niin kuin kuuluukin.
Toipuuko narsistisesta suhteesta koskaan? Voin itse vastata siihen, että ei. Toipuminen on pitkä aikainen prosessi. Toiseksi jos teillä ei ole yhteisiä lapsia sinun ei tarvitse olla tekemisissä henkiön kanssa. Meillä kun taas on yhteiset lapset, joudun väkisinkin lasten asioissa olemaan tekemisissä hänen kanssaan. Narsistinen parisuhde on jättänyt jälkensä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Henkiset jäljet ovat vielä pahimman kuin fyysisetkin. Vaikka minulla ei enää ole fyysisisä jälkiä kannan niitä silti sydämessäni päivittäin. Esim. joku kehon osa joka on kokenut fyysistä väkivaltaa siihen ikään kuin jää jälki. Vaikkei se fyysisesti ulospäin näykään. Kannan edelleen hautaan asti niitä vammoja joita aiheutui tuosta suhteesta.
Aikaisemmin jo kirjoitin, että myös lapset kantavat niitä vammoja koko loppuelämänsä. Heihinkin on jääneet omat jälkensä. Vaikka kuinka aikuisena voisinkin toivoa, että ne jäljet saisivat arpeutua ei ne arpeudu koskaan. Tänäkin päivänä, kun esikoiseni kuulee, kun juttelen vaikkapa puhelimessa exäni kanssa. Jos meillä tulee riitaa puhelimessa lapsen sydän ja mieli järkkyy siitä. On surullista kuulla, kun esikoinen toteaa: "äiti taas te riitelette". Mitä voit sanoa lapselle tuossa tilanteessa? Minä ainakin sanon totuuden. Ei tietenkään riitely ole yksi puolista. Siihen tarvitaan aina kaksi. Mutta useimmiten joka riidan aloittaa on tuo narsistinen ex puolisoni.
Tässäpä taas asiaa riitti kirjoittaa. Teille kaikille oikein ihanaa alkavaa viikkoa! :) Pidetään rakkaistamme huolta! <3
Kommentit
Lähetä kommentti