Raskas viikko, ahdistuksen kanssa.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat <3

Viikko on vierähtänyt nopeasti ja huomenna on juhannusaatto. On ollut todella kurjin viikko ikinä. Tuntuu vaan, että aika matelee oman ahdistuksen kanssa. Olen yrittänyt kaikkeni tehdä, että saisin ajateltua muuta. Vain ahdistaa ja ahdistaa. Siitä myöhemmin lisää.

En ole jaksanut pitää ihmisiin yhteyttä. Tuntuu, että olen yksinäinen ja etääntynyt ihmissuhteista. En ole jaksanut oikein kenellekään soitella tai laitella viestiä. En kysellä kuulumisia. Todellakin tiedostan sen nyt, että on pakko levätä. Mieheni on ihanasti laittanut kotia kuntoon ja minä todellakin olen panostanut siihen, että jaksan elää hetken kerrallaan. Oma mieleni on niin ahdistunut. Terkkarissakin tuli käytyä, mutta ilman järkevää tulosta. Tuntuu siltä, että illalla haluaisin vaan nukahtaa ja aamulla jatkaa tekohengittämällä elämää. On kuitenkin kiva huomata, että ympärilläni on välittäviä ihmisiä. <3 Heidän vuoksi jaksan jatkaa taistelua, vaikka onkin pitkä matka siihen, että pääsen lääkäriin.

 Tunteeni ovat kuolleet. En tunne enää iloisia tunteita, en negatiivisia. Olen turta. Suoritan ja menen päivästä toiseen. En jaksa syödä kunnolla, enkä muutenkaan huolehtia arjen rutiineista. En kaipaa, kuin sitä, että saan olla kotona. Mieheni on välillä pyytänyt minua ulos. Ulkona olen sen verran jaksanut käydä, että hetken istunut kotipihassa. Muuten en jaksa välittää itsestäni. Tuntuu siltä, että elämän ilo on kadonnut. Kuitenkin kaiken tämän keskellä olen myös kokenut sisimmässäni iloa ja rauhaa. Olen kokenut sen, että en ole yksin ja minusta pidetään huolta. Joskus tuntuu siltä, että ihmiset puhuvat vain uskon asioista. Vaikka itse uskon siihen, että Jumala on kanssani, niin ei se pelkästään auta, kun ahdistaa. On pakko saada jotakin apua ja selvyyttä tähän omaan tilaan. Uskon toisaalta siihen, että vielä tulee päivä, kun kivut ja ahdistus on poissa.

En todellakaan olisi koskaan voinut kuvitella, että elämässäni tulee kausi, etten jaksa. Viime syksynä, kun menin lääkäriin, en osannut odottaa, että tästä tulee pitkä tie. Ex mieheni on myös kysellyt, että milloin olen töihin menossa? En todellakaan tässä tilanteessa olla töihin menossa. Ensin minun täytyy saada itseni kuntoon ihan kunnolla. Kesti se monta kuukautta tai useamman vuoden. Huomaan myös sen, että jotkut ihmiset eivät ymmärrä eivätkä näe sitä, kuinka paha olo minulla on. He eivät osaa katsoa, että minulla ei todellakaan ole kaikki kunnossa. Onneksi minulla on nykyinen mies sellainen, että hän ymmärtää ja todellakin hyväksyy sairauteni ja minut juuri sellaisena, kuin olen. Silloin on helppo sairastaa, kun tietää ettei ole kummajainen puolisoni mielestä.

Olen myös huomannut, että ylipäätänsä mielenterveys on tabu aihe. Siitä ei juurikaan puhuta. Ennen aikaan myös vanhemmat, joilla oli mielenterveysongelmia, salasivat sen lapsiltaan. Minä ainakin olen halunnut rehellisesti kertoa perheessämme siitä, että sairastan tällä hetkellä. Perheessä on kaikilla helppo olla, kun tietää, että miksi en reagoi joihinkin asioihin ns. normaalilla tavalla. Edelleen taistelen päivästä toiseen. Minulla ei ajatus kulje yhtään ja saatan puhua ihan sekavia asioita. Onneksi mieheni ymmärtää senkin. En todellakaan ole oma itseni. Olen myös huomannut, että minun on ollut vaikea hyväksyä tätä sairautta. Se ehkä johtuu siitä, että aikaisemmin ihmiset, jotka olivat elämässäni eivät voineet hyväksyä sitä, kun silloinkin sairastin masennusta. Monet vähättelevät, ettei sinulla mitään ole. Todellakin olen kiitollinen siitä, että olen tässä tänään ja selvinnyt tähän asti. Ei meistä kenellekään ole luvattu helppoa elämää.

Ihanaa Jussia teille rakkaat lukijat ja tukijat <3