Arjen keskeltä sekalaisia ajatuksia.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat!

Ollaan puolessa välissä viikkoa. Miten sinun viikkosi on mennyt? Minä olen edelleen ollut sairaslomalla tuon ihottuman takia. Yöt ovat vaihtelevia, en saa nukuttua kunnolla. Päässä pyörii tälläkin hetkellä erilaisia asioita. Huomenna on torstai, mutta on edelleen erittäin epävarma fiilis siitä, että menenkö harjoitteluun. On tullut lääkärikäynneistä turhautumista. En voi uskoa, että ohjeistetaan, ettei ole mitään apua keinoa tähän ihottumaan. Ei ole kivaa. Toiseksi, tämä on myös ulkonäkö kysymys. Ei ole kiva olla harjoittelussa, kun iho on täynnä laikkuja. Tulee sellainen olo, että on noloa ja asiakkaat juoksevat karkuun, kun eivät tiedä, että mikä minua vaivaa.

Pikkuserkkuni kirjoitti blogissaan siitä, että millaiset välit hänellä on sisaruksiinsa. Se aihe, sai myös minut ajattelemaan asiaa ja ylipäätänsä myös sukulaissuhteita. Meillä on edelleen kovin rikkinäinen suku, vanhempani eivät pidä yhteyttä sukulaisiinsa ja se on myös heijastunut jo kolmannelle sukupuolelle. On kurja ajatella, että ei ole yhteyttä omiin sukulaisiinsa sellaisella normaalilla tavalla. Minä, olen miettinyt sitä, että minä ainakin haluan saada pitää yhteyttä omiin sukulaisiini. Haluan todellakin tutustua niihin ihmisiin. Sisaruksista sen verran, että siskoni kanssa toki pidämme yhteyttä ja lapsemme myös tapaavat toisiaan. On ihana huomata, miten tärkeää se on, että serkut voivat leikkiä keskenään. Vanhempieni kanssa toki pidän yhteyttä, mutta olen huomannut senkin, että nykyään soittelemme harvemmin toisillemme. Toki siihen myös osalta varmasti vaikuttaa, kun asumme eri paikkakunnilla. Tuntuu, että arki menee oman perheen kanssa ja enää ei ole sille lapsuuden perheelle aikaa. Veljistä puhumattakaan, heidän kanssa en oikein pidä yhtyettä. Toki siihen varmasti vaikuttaa se, että veljilläni ei ole perhettä. Kyllä sen valitettavasti huomaa, että se vaikuttaa hyvinkin paljon, onko perhetilanteet samanlaisia. Jos ei ole, niin sitten ei vain olla niin usein yhteydessä. Sukulaisista pidän yhtyettä isän puolelta yhteen serkkuun sekä äidin puolelta pikku serkkuun. Äidin puolelta yhden serkun kanssa tulee kirjoiteltua, mutta vähemmän. Toki isän äidin kanssa tulee jonkun verran soiteltua, mutta tuntuu, että sekin yhteys on jäänyt. Toki se on myös paljon itsestään kiinni, että haluaako ja jaksaako pitää yhteyttä.

Eilen illalla oli taas erityislasten vanhempien ryhmän yhteinen tapaaminen pitkästä aikaa kesätauon jälkeen. Lähdin tapaamiseen itsekseni ja myöhemmin kuopukseni tuli perässä. Koen, että todellakin ryhmässä saa olla oma itsensä ja tulee kuulluksi. Saan purkaa ja kertoa asiat ihan täysin, niin kuin ne ovat ja tuntuu siltä, että minua ymmärretään. Ryhmässä tosin on niin, että meidän jokaisen perheen tilanne on erilainen. Juuri siksi, on tärkeää, että saamme vertaistukea ja sitä ymmärrystä, mitä tarvitsemme. Siellä ei tarvitse pelätä ja hävetä, sitä, kun lapsi on erilainen. Silti olen oppinut ymmärtämään, että on tärkeää tukea ja kannustaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Odotan kovasti jo seuraavaa tapaamista. Tapaamiset ovat noin kerran kuussa ja se ei tietenkään estä sitä, että omalla vapaa-ajalla voimme myös tavata toisiamme, jos haluamme. Ehdottomasti suosittelen tätä ryhmää, tuntuu siltä, että ne tapaamiset auttaa jaksamaan ja tsemppaamaan tosi paljon. Joskus mielessäni käy sekin, että ei meidän tilanteemme ole niin vaikea, kuin jonkun toisen perheen. Olen kiitollinen siitä, että olen näissäkin asioissa saanut tukea ja voin itsekin antaa tukea jollekin toiselle, samassa tilanteessa olevalle.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että oma terveyden tilanne on hyvin epävarma. En edes halua, enkä pysty ajattelemaan sitä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt on mentävä päivä kerrallaan eteenpäin. Kaiken tämän keskellä kuitenkin tiedän, että minua kannetaan ja minua muistetaan. <3 Ihanaa viikkoa teille jokaiselle ja pidetään rakkaistamme huolta.