Elä hetkessä.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat!

Viikko on aluillaan. Olen viime päivinä todennut sen, että elämä ei ole koskaan meidän käsissä, vaikka kuinka haluaisimme. Asiat tapahtuvat ja on vain mentävä hetki kerrallaan. On tartuttava hetkeen.

Eilen ollessani sairaalassa makasin tarkkailuhuoneen sängyllä. Muutamaa tuntia aiemmin, kaikki oli normaalisti. Oli sunnuntai aamu, nousin sängystä. Huomasin, että kasvoni olivat turvonneet, kieleni ja huuleni. Edellisenä iltana olin jotenkin väsynyt ja uupunut. Pötköttelin sohvalla ja oli sellainen olo, että on pakko päästä aikaisin nukkumaan. Sunnuntai aamua aloittelin perheen kanssa ihan normaali arki toimilla. Siskoni tuli jossain vaiheessa käymään ja totesin hänelle, että onko tämä ihottumani normaalia ja nämä oireet, joita minulla on. Siskoni lähti kotiin, tunsin oloni kipeäksi ja otin särkylääkkeet. Menin nukkumaan ja ajattelin, kun on viimeinen lepo päivä ennen harkka päivää, niin lepään, jotta jaksan huomenna lähteä harkkaan. Herätessäni huomasin, että huuleni olivat vielä enemmän turvonneet ja ääneni ei ollut normaali. Soitin terveysneuvontaan ja minut neuvottiin heti lähtemään päivystykseen. Kiire siinä tuli, en ottanut kuin kirjan mukaan, enkä edes eväitä kerennyt tekemään. Siispä menin ilmoittautumaan päivystykseen. Hoitaja kertoi minulle useampaan kertaan, että täällä on sitten useamman tunnin jonot. Minua lähinnä ärsytti se, että hoitaja oli niin virka intoinen. Todellakin, jos oma tilani on hengenvaarassa, jonotan niin kauan, että saan asianmukaista hoitoa. Parin tunnin päästä lääkäri tuli kutsui vastaanotolle. Vastaanotto huoneessa sovimme, että hän informoi kollegaansa ja katsotaan, miten edetään. Seuraavaksi hoitaja tuli hakemaan minut ja menin tarkkailuosastolle. Sain suunkautta kortisonilääkkeen ja allergia lääkkeen. Muutama tunti seurantaa. Sykkeet olivat vähän koholla ja lievästi lämpöä.

Siinä tosiaan, kun oli aikaa ajatella asioita, mietin sitä, että miten ihminen on niin itsepäinen, että ei aikaisemmin hakeudu sairaala hoitoon. Toki olin senkin jo monta kertaa tehnyt, mutta en vain tullut kuuluksi siinäkin asiassa. Mietin lapsiani ja miestäni, kun he olivat kotona. Mietin jopa sitä, että jos olisin yksin, mihin olisin lapset saanut niin äkkivaroituksella. On se kummallista, kun ihminen siinä vaiheessa, sairaalavuoteella miettii kaikenlaisia asioita. Eipä niitä aikaisemmin tule mietittyä. Sain ainakin levätä ja omaa aikaa, vaikka kuka toivoisi omaa aikaa sairaalassa. En usko, että kauhean moni. Mietin sitäkin, että jos en pääse kotiin yöksi. Kaikki oli niin epävarmaa kaiken keskellä. Tavallinen arki päivä oli muuttunut painajaiseksi ja oman hengen taistelemiseksi. Olin varma, että lääkärit eivät päästäisi minua kotiin ja joutuisin jäämään yöksi. En saanut nukuttua koko aikana. Tulin puoli kahden maissa yöllä kotiin. Paluu matka oli jännittävä, kun kävelin yksin juna-asemalle ja tulin junalla niin myöhään kotiin. Kävi siinä mielessä kaikenlaisia ajatuksia, että entäpä, jos joku kolkkaa minut, kun olen yksin seisakkeella, jossa ei ole liikettä tuohon aikaan yöstä. Mieheni onneksi oli kotona tavoiteltavissa, vaikka toki puhelin ei aina ole se, joka pelastaa, jos jotakin sattuu. Kotiin tullessani söin iltapalan ja pesin hampaat menin nukkumaan. Olin niin uupunut piinaavasta sairaala reissusta ja kotiin tulo matkasta. Onneksi pääsin turvallisesti kotiin. Olin onnellinen siitä, että pääsin omaan sänkyyn nukkumaan ja pääsin kotiin. Sairaalassa sitä ehti ikävöidä kotia ja rakkaita perheenjäseniä.

Tänään olen yrittänyt levätä, on ollut toki jonkun verran koti hommia tehtävänä. Olen iloinen siitä, että saan olla kotona ja näyttää siltä, että kortisoni on ollut hyvä apu. Huomen aamulla olen menossa omalle lääkärille. Sovitaan jatkosta. Vielä näyttää siltä, että kaikki on auki senkin suhteen. Todella toivon, että saisin kortisoni kuurille jatkoa ja, että todella selviäisi tämä allerginen ihottuma tai mikä tämä nyt sitten onkaan. Aion myös antaa ylilääkärille huomautuksen siitä, että en ole saanut asianmukaista hoitoa terveyskeskuksessa. Monesti potilas itse tietää, että mitä tehdään, mutta jostain syystä lääkärit eivät voi ottaa neuvoja ja ohjeita potilaalta vastaan. Olen todella pettynyt tähän järjestelmään. Olen väsynyt siihen, että lääkärit heittelevät erilaisia diagnooseja, tutkimatta kunnolla asiaa. He eivät myöskään usko, mitä mieltä potilas on. Tässäkin tapauksessa hengenvaara oli lähellä. Mitäpä jos olisin kuollut? Kuka ottaisi vastuun hoitovirheestä? On tämä niin naurettavaa, että ei kunnon apua saa. Sanotaan vaan, että kyllä nyt pari kuukautta katsellaan, ennekuin asioita lähdetään kunnolla tutkimaan. Ja se pari kuukautta voi maksaa jonkun hengen ja elämän. Onko ihmisen elämä tämän arvoista? Onko väliä sillä, että tuleeko potilas kuntoon tai, että millaista hoitoa potilas saa. Minä en voi tätä ymmärtää.

Nyt on pakko mennä nukkumaan ja valmistauduttava henkisesti huomiseen aamuun. Toivottavasti yö menee hyvin ja huomenna pääsisin lääkäriin, saisin hyvän hoidon ja pääsisin vihdoin harkan pariin. Ihanaa alkavaa viikkoa teille rakkaat lukijat ja tukijat! <3 Kiitos, vielä teille rakkaat lukijat ja tukijat, että jaksatte kulkea kanssani tätä matkaa eteenpäin. Olen äärettömän kiitollinen teistä jokaisesta. Muista, että olet ainutlaatuinen ja arvokas ihminen. Sinusta pidetään huolta! <3 Olet tärkeä, juuri sillä paikalla missä oletkin. 😊 Elämä on toivoa täynnä! Ihanaa, et just sinä olet yksi parhaimmista tyypeistä ikinä! Nauti elämästä täysillä ja elä hetkessä. Pian et huomaa, että elämä menee kuin filmirulla silmiesi edessä ja se voi olla kohdallasi viimeinen hetki. Tätä kaikkea ei kannata missata. Pidä kiinni niistä ihmissuhteista, jotka tuovat sinun elämääsi hyvää energiaa ja valoa. Muista olla tukena toisella ihmiselle <3 Se on kaikkein arvokkainta työtä, jota meistä jokainen voi tehdä. Antaa oman panoksensa toisen ihmisen edestä!