Masentunut mieli synkän syksyn keskellä.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat!

Uusi viikko on alkanut. Minulla edelleen sairasloman merkeissä. On tylsää olla kotona, kun tekemistä ei kauheasti ole tämän kipeän selän kanssa. Tänään tosiaan kävin fysioterapeutilla. Sain pari uutta liikettä, jotka voisi mahdollisesti helpottaa selän kipua. Tämä viikko meneekin kotosalla lepäillen ja yritän kävellä sen mukaan, miten selkä antaa periksi. Toki kivun sallimissa rajoissa. Olen tällä hetkellä niin turhautunut ja väsynyt sairastamiseen. En enää jaksaisi. Tuntuu, että kuppi on täynnä ja liika on liikaa. Kuntoilukaan ei tällä hetkellä ole hyväksi.

Minulle on suunniteltu leikkausta ensikeväälle tuota napatyrää varten. Nyt sain sellaista tietoa fysioterapeutilta, että leikkausta olisi aikaistettava vuoden vaihteen jälkeen, sillä hän epäili, että selkä ongelmani on yhteydessä tuon tyrän kanssa. Juttelin toki äitini kanssa puhelimessa ja hän sanoi, että kannattaisi selkä kuvatuttaa, sillä kyseessä voisi olla lannerangan rappeutumaa. Toki perjantaina, kun pääsen lääkärille. ehdotan hänelle, että selkä kuvattaisiin ennekuin leikkauksen osalta mitään vielä päätettäisiin. Olen niin väsynyt ja turhautunut. Tekisi mieli heittää itkupotku raivarit. On sellainen olo, että olen täällä vaan ihmisten tiellä, kun en saa mitään aikaiseksi.

Tällä hetkellä myös iso harmitus on opinnot. Niitä en ole tänäkään syksynä juurikaan saanut eteenpäin. Olen pettynyt siihen, että sairastelen niin paljon ja sen vuoksi opinnot viivästyvät. En edes halua ja jaksa ajatella sitä, että milloin valmistun. Kaikki tuntuu tällä hetkellä niin keskeneräiseltä. Tuntuu kuin eläisin ikuisesti jossakin kuplassa ja asiat ovat vaan menneet vaikeammaksi. Minua tällä hetkellä ahdistaa ajatus, että en kykene liikkumaan normaalisti ja suorittamaan arkipäivän toimintoja. Onneksi kuitenkin osaan olla siitä kiitollinen, että mies on tukenani ja apunani niin paljon, kuin sitä tarvitsen. Ilman häntä en varmaan nousisi sängystä ylös tai lähtisi edes pienelle kävelylle ulos.

Tällä hetkellä tunnen myös yksinäisyyttä. On sellainen olo, että kukaan ei ymmärrä minua ja olen yksin sairastamisen ja arjen pyörityksen kanssa. Tänäänkin minun teki mieli soittaa ihmisille, mutta sitten, kun pitäisi soittaa en jaksakaan. Huomaan sen oman olon jo heijastuvan ihmissuhteisiin. En jaksa samalla tavalla olla läsnä tai pitää yhteyttä. Siitäkin tietyllä tapaa kannan syyllisyyttä. Näiden ajatuksien kanssa tänään. Toki sekin myös vaikuttaa, kun en saa öitä nukuttua kunnolla, mutta onneksi minulla ei ole aamuisin pakollisia menoja.

Tällä viikolla olisi kuoro treenit vedettävänä ja sunnuntaina kuoro vastuu. Jännittää sekin, että mistä saan voimaa siihen, kun en jaksa pitkiä aikoja seistä paikallaan. Toki tiedän myös sen, että ihmiset muistavat minua rukouksin ja uskon, että rukouksen voima kantaa tänäänkin. Mutta silloin, kun olet siellä pohjalla ja sieltä ei näy ulospääsyä, sekin ajatus tuntuu mahdottomalta.

Ihanaa viikkoa teille jokaiselle rakkaat lukijat ja tukijat! Kiitos, että jaksatte edelleen kulkea kanssani tätä matkaa mukana! <3 Olen kiitollinen teistä jokaisesta, jotka jaksatte kantaa ja muistaa minua! <3 Niin minäkin muistan teitä!