Ei koskaan enää.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat!

Blogini perustamisesta on kohta kolmisen vuotta. Se mikä minut sai alun perin blogin perustamaan ja jakamaan ihmisille niin kipeää aiheitta, kuin väkivalta parisuhteessa. Elämässä olen mennyt paljon eteenpäin ja kasvanut ihmiseksi ihan uudella tavalla. Tämäkin teksti, jota tänä aamuna kirjoitan, sai minut palaamaan menneisyyteeni.

Minulla on tuttava henkilö, joka jakoi monen vuoden jälkeen omia kokemuksia blogin muodossa myös väkivaltaisesta parisuhteesta. On hienoa kuulla, että vielä on ihmisiä, jotka eivät vaikene tästä asiasta eivätkä ole hiljaa. Toki ymmärrän myös sen, että on hyvä olla hienotunteinen niitä ihmisiä kohtaan, kenestä jaamme asioita. Kaikki asiat eivät kuulu nettiin jaettavaksi, ehkä ei niin piirun tarkkaan kirjoitettavaksi. Voisi yleisellä tasolla kertoa ja kirjoittaa omia henkilökohtaisia kokemuksiaan.

Se vain on niin, kun olet kokenut joskus väkivaltaa niin monienkin vuosien jälkeen sitä ikään kuin elää uudestaan, kun huomaa, että muutkin puhuvat asioista eivätkä ole hiljaa. Monesti kristittyjen piirissä on se, että tämä aihe on tabu ja siitä vaietaan. Ei puhuta asioista oikeilla nimillä ja kierrellään ja kaarrellaan asioita. Meistä jokainen on Jumalan edessä vastuusta omista asioista ja tuntuu, että nämä ihmiset. jotka tekevät sinua kohtaan väärin, niistä ei saisi puhua eikä tuoda päivänvaloon asioita. Itse olen väsynyt ja turhautunut siihen, että näitä asioita ikään kuin peitellään. Ymmärrän myös toki sen, että ne ovat kipeitä asioita ja niitä ei ole helppo jakaa tai tuoda jaetuksi. Monesti ihmiset tuomitsevat ja katsovat huulipyöreänä, jos vain mainitsetkin ikävästä asiasta.

Oman elämän kokemuksia

Olen eronnut jo toisen kerran, voin sanoa, että minulla kävi se ikävä tilanne, että menin uudelleen naimisiin pian, ensimmäisen avioliiton jälkeen. Olen tajunnut myös sen, että uskovaisilla on hirveä kiire jonnekin, ihan kuin elämä loppuisi jo huomenna, eikä olisi aikaa nauttia hetkestä elämisessä. Muistan ensimmäisen eron jälkeen istuneeni lyömättömässä linjassa ja hehkutin kovasti uutta parisuhdettani. Muistan, kun terapeutti kertoi, että ei kannattaisi kiirehtiä, sillä uusi parisuhde voi olla riskinsä, kun on ollut väkivaltaisessa ja narsistisessa parisuhteessa. Minähän olen päättäväinen ja sellainen ihminen, joka tekee kantapään kautta. Viisi vuotta sitten, kun olisin ollut täysi järkinen ja miettinyt asioita uudelleen. En ikään kuin mennyt hetkessä ja tunteiden mukana. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä tänään ja saan kulkea elämää eteenpäin Jumalan johdatuksessa. Minun ei tarvitse kiirehtiä vaan mennä rauhassa eteenpäin ja rukoilla sitä, mitä Jumala haluaa minun tekevän.

Eli palataan viisi vuotta taaksepäin. Rakastuin uudelleen ihanaan ja erittäin hurmaavaan ja vieläpä uskovaiseen mieheen. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Seurustelimme noin puolisen vuotta ja siitä kolmisen kuukautta olimme jo naimisissa ja saman katon alla. En silloin malttanut pysähtyä ja miettiä, oli kiire mennä eteenpäin. Kaikki asiat tuntuivat oikealta ja Jumalan johdatukselta. Noin yhdeksän kuukautta naimisin menon jälkeen alkoivat ongelmat. Lastensuojelu, väkivalta, alkoholismi ja narsistinen käytös. Kaikki lähti ikään kuin alusta, uuden kumppanin kanssa ja oravan pyörä pyöri. Oli myös uusioperhe kuviot, jotka eivät olleet helpoimmasta päästä. Mietin välillä kotona ollessani, että tätäkö tämä on? Tähänkö tuhlaan koko loppu elämäni? Miten lapset? Kävimme pariterapiassa, eli käänsimme kaikki kortit, mutta asiat vain junnasivat paikallaan. Me molemmat aikuiset olimme turhautuneita tilanteeseen ja etsin ulospääsyä, että kuinka tämän kaiken voi katkaista.  En osannut huomata sitä, että lapsenkin joutuivat osaksi tähän samaan, kuin minäkin. Minulla ei ollut enää vaihtoehtoja. Minun oli pakko tehdä lasteni ja itseni puolesta valinta, että tämä saa loppua tähän. Muistan viimeisen kuukauden, kun lapseni sijoitettiin väliaikaisesti vanhemmilleni. Itse elin matkalaukku elämää tuon viimeisen kuukauden ajan. Nyt olen kiitollinen siitä, että vanhempani, sisarukseni ja ystäväni ovat olleet tukenani. Olen tajunnut sen, että nyt on aika hengähtää ja vetää henkeä syvään, ennekuin uskaltaa mitään isompia päätöksiä tehdä. Aika näyttää ja mihinkään ei ole kiire.

Huomaan myös sen, kun olen lasten kanssa yksin aikuisena vastuussa kaikesta. Toisaalta nautin siitä, mutta toisaalta kaipaan kumppania. On minulla ollut tässä yksi seurustelu suhde avioeron jälkeen, mutta se loppui aika lyhyeen. Tuon kumppanin kanssa olimme niin erilaisilta arvo pohjilta ja päätimme, että tästä ei tule mitään, jos jatkamme tätä samaa oravan pyörää. Olen tajunnut sen, että toista ihmistä ei voi muuttaa ja itse olen myös todella vahva persoona, joten on vaikea tulla toimeen, jos on jo omat tarkat säännöt ja kuviot, miten sitä arkea pyörittää. Ymmärrän myös sen, että se henkilö, joka joskus hyppää tähän minun ja lasten arkeen mukaan, ei hänelläkään ole helppoa. Olen myös huomannut, että kaipaan turvallista kumppania ja sellaista, joka jaksaa ja kykenee ottamaan vastuuta valmiista perheestä. Kun minulla ne lapset jo kuuluvat valmiiksi pakettiin. Tässä menin nyt vähän sivu seikkaan.

Mietin ja pohdiskelen vielä tässä sitä, että mitä minä olen oppinut tämän kaiken jälkeen ja mitä aion ottaa huomioon ja toivoa seuraavalta parisuhteelta, jos minulle sellainen vielä suodaan.  

1.       Tutustu toiseen kunnolla, ennen kuin alatte seurustelemaan.

2.       Selvitä millaisista olosuhteista toinen ihminen tulee ja jos hän ei ole löytänyt kumppania vielä, niin miksi?

3.       Älä kiirehdi, odota, hiljaa hyvä tulee.

4.       Rukoile, äläkä mene tunteet edellä!

Tässä tosiaan muutama juttu, joita olen miettinyt. Myös se, minkä olen omalla kohdalla huomannut, olen todennut, että minulla on tällä hetkellä sitoutumiskammo. Ehkä joskus kirjoitan siitä enemmän, kun sen aika on. Niin ja toki, jos seurustelu hyvin etenee, niin vastaus väkivaltaan on, ei koskaan enää. Olen opetellut asettamaan rajat. Tästä on hyvä jatkaa tätä matkaa. Kiitos, kun jaksoit lukea minulle tärkeän asian ja toivon edelleen, että pysyt mukana!

-          Johkis.