Puolen vuoden kuulumiset.

Heips rakkaat lukijat ja tukijat!

Viime kevät oli kaaosta kerrakseen. On ollut monen monta asiaa ja ylipäätään viimeinen vuosi koronan kanssa eläessä. Mennään kuukausittain eteenpäin.

Tammikuu

Aloitin uuden työn päiväkodissa. Minua jännitti kovasti, vaikka päiväkoti oli tuttu ennestään, kun olin suorittanut siellä ensimmäisen työharjoittelun. Työkaverit olivat mukavia ja oli tosi hyvä tiimi, jonka kanssa tehdä töitä. Kyllä täytyy sanoa, että tätä paikka jäin kovasti kaipaamaan. Ne aamut, kun sai lähteä töihin ja arjen askareisiin päivittäin. Rakastan myös tehdä tätä työtä, kun päivittäin sain pitää lähellä pieniä elämän ihmeitä. Laittaa heidät myös unille keskellä päivää, vaikka toki välillä oli villiäkin menoa nukkumahuoneen puolella. Kyllä pienetkin ihmiset sen taidon osaavat. Mutta silti rakastan heitä koko sydämestäni, en muuten uskoisi olevani tällä alalla.

Helmikuu

Työnteko jatkui edelleen, vaikka tammikuu ei alkanut ihan suunnitelmien mukaan. Monet pitivät lomaa ja meillä oli työyhteisössä myös todella tiukkaa henkilökunnan kanssa. Oli kova sijaisten tarve, mutta niitä sijaisia on todella hankala varhaiskasvatusalalla saada, varsinkin, kun oli yksityisestä päiväkodista kyse. Yritin vain selviytyä päivästä toiseen ja tahti oli liian kova siihen nähden, että olin yksin huoltaja lasten kanssa ja siihen vielä opiskelujen viimeisteleminen. Meillä myös perheessä oli karanteeni tyttärellä. Joten sekin toi oman osansa, että lasten loma viikko meni kotona ollessa lapsilla ja minulla töissä.

Maaliskuu

Tuli pysähtyminen elämässä. Minä sairastuin töissä ollessa. Siitä alkoi pitkä sairasloma. Jäin ihan kokonaan taas tyhjän päälle. Ahdistuin ja pelkäsin, että masennun. Kihlattuni yritti tukea minua parhaansa mukaan, vaikka etäsuhteessa elettiin. Ei ollut helppoa yhtäkkiä jäädä kokonaan kotiin. Opiskelin ja istuin kotona tekemättä mitään. En jaksanut oikein nähdä ketään eikä huvittanut. Onneksi kuitenkin lapset pitivät minutkin tolpilla. Heidän vuokseen oli jaksettava ja ei ollut vaihtoehtoa jäädä sängynpohjalle makaamaan. Siinä sivussa jouduin hyvästelemään työyhteisön, jossa olin tykännyt olla töissä. Luopumaan siitä, mikä oli minulle rakasta. En kyennyt ymmärtämään, että taas minulle käy näin.

Huhtikuu

Sairastelu jatkui ja minulla oli lääkärikäyntejä erikoissairaanhoidon puolella. Odottelua ja odottelua. No onneksi kuitenkaan ei mistään vakavasta asiasta ollut kyse. Hoidin kodin, lapset ja tapasin ystäviä, mitä jaksoin. Pääsiäisloma meni lasten kanssa reissatessa toisella paikkakunnalla. Se teki hyvää. Viimeisiä ammatillisia opintoja suorittaen. Enää jäisi yksi näyttö syksylle ja sitten ytoja, joita itsenäisesti tehdään kotona. Elämää myös etäsuhteessa ja lemmikkimme pääsi myös matkustelemaan junalla paikkakunnalta toiselle. Voisi sanoa, että huhtikuu menikin yllättävän nopeasti, vaikka olikin paljon tekemistä niin tärkeää, kuin ei niin tärkeää. Lääkärin kanssa myös keskustelimme, että töihin paluuni ei ole mahdollinen vielä, ennen kuin olen saanut itseni kuntoon.

Toukokuu

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Toisille toukokuu oli juhlan aikaa ja toisille ei. Meilläkin lapset pääsivät siirtymään luokalta toiselle. Syksyllä poikani aloittaa viimeisen alakoulu luokan ja tyttäreni siirtyy kahdeksannelle luokalle. Kihlattuni aloitti myös työt Järvenpäässä, joten etäsuhde jäi vähän vähemmälle. Edelleen kävin sairaalassa varjoaine kuvattavana ja lääkäri käyntejä oli tiuhaan tahtiin. Leikkauksesta puhumattakaan, ei mitään tietoa. Kuitenkin toukukuun lopussa sain tiedon, että neljästoista kesäkuuta kirurgin käsi kutsuu. Siihen henkisesti ja fyysisesti valmistautuminen. Ennen leikkausta mentiin dieetillä lääkärin suosittelemana. Näin ystäviä sen minkä jaksoin ja lasten kanssa vietin aikaa niin paljon, kun jaksoin. Siinä se toukokuu vierähti hyvin nopeasti.

Kesäkuu

Ollaan puolessa välissä vuotta. Leikkaus edessä ja se oli todella pelottavaa ja jännittävää. Kuitenkin kaikki meni hyvin ja puolet kesäkuusta menikin leikkauksesta toipuessa. Lapset olivat isällään sen aikaa, kun minä makasin melkein neljä päivää sairaalassa. Kävimme myös kihlattuni kummipiojan rippijuhlissa. Jaksoin sinnekin lähteä, vaikka leikkauksesta oli viisi päivää. Olen aina sitä sanonutkin, että olen urhea nainen ja jaksan kyllä, vaikka toki itku tirahteli useamman kerran. Olemme myös saaneet muutaman päivän viettää yhdessä perheenä. Sekin on ollut mukavaa. Voisin erikseen kirjoitella tänne blogiin leikkauksesta kertomuksen ja sairaalassa olon. Siitäkin selvisin hyvillä mielin voittajana kotiin ja toipuminen jatkuu.

Kiitos teille rakkaat lukijat ja tukijat, että jaksatte seurata blogiani. On todella ollut ilo nähdä, kun kirjoitan tekstiä, että teitä seuraajia täällä blogissani käy. Sitä ei koskaan tiedä, että mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mihin kaikkeen sitä jaksaakaan ryhtyä tämän blogin kanssa. Sen aika näyttää.

 

Love: Johkis