Jaksamisen kanssa taistelua.

Heips rakkaat lukijat!

Sisältäni nousee ja nousee vaan lisää tekstiä. Haluan kirjoittaa enemmän. Nyt on hetki omaa aikaa hengähtää, jos sitä voi omaksi ajaksi sanoa, vaikka lasten äänet kuuluvat ympäriltä. On kuitenkin ihana olla yhdessä perheenä koolla, vaikka se viekin enemmän voimia.

Tänään olen erittäin väsynyt. Kirjoitin siitä jo aikaisemmin. Tänään en jaksa tehdä mitään ylimääräistä. Enkä yleensäkään tällä hetkellä. En jaksa olla sosiaalinenkaan. Sairauteni myötä olen joutunut opettelemaan elämää ns. uudestaan. En jaksa samalla tavalla tehdä asioita kuin ennen.

Olen aikaisemmin myös kirjoittanut siitäkin, että en jaksa montaa asiaa tehdä peräkkäin. Tänäänkin kävin seurakunnalla. Yritin olla siellä vähän avuksi, vaikka tiedänkin sen, että sekin rasittaa minua. Olen todella joutunut miettimään mitä jaksan tehdä ja mihin käytän voimavarojani.

Monet ihmiset, kun katsovat minua päältä päin eivät tiedä mitä käyn läpi tällä hetkellä elämässäni. On ihana, jos edes joku ihminen jaksaa kysyä, miten voin tai mitä minulle kuuluu tänään?

Sosiaalinen puoli on myös heikentynyt sairauteni myötä. En jaksa samalla tavalla soitella tai viesteillä ihmisille. Kysellä heidän kuulumisiaan. En käydä kaupoilla tai kylässä. Olen myös huomannut, kun joulun aikaan tapasin muutaman ihmisen, en ollut oma itseni noissa tapaamisissa. Olen ruennut jännittämään ja pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Minäkö? Minustahan piti tulla asiakaspalvelija tai vastaava johonkin myymälään. En enää tunne itseäni ja minusta tuntuu, että en hallitse itseäni noissa tilanteissa.

Paniikkihäiriö. Onko sinulle tuttu ilmiö? Minulle se on tullut todelliseksi. Sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli vajota maan alle ja pahimpaan nurkkaan. Tästä esimerkki:

Olimme mieheni kanssa käymässä jouluostoksilla. Kävimme syömässä yhdessä ruokapaikassa kauppakeskuksessa. Ravintola oli oikein pieni ja ahdas. Ensinnäkin annokset olivat tosi kalliita ja yli hinnoiteltuja. Menetimme jo makumme, kun pienestä coca-cola pullosta sai maksaa 3€. Tarjoilija kulki vaununsa kanssa monta kertaa juuri meidän pöydän ohitse. Asiakaspalvelu oli huonoa ja tarjoilija huuteli minulle sorry sorry. Tuossa tilanteessa ahdistuin aivan valtavasti. Syytin itseäni siitä, että juuri minä olin hänen kulkuväylällä tiellä.

Toisenkin kerran, kun kävimme ruokakaupassa mieheni kanssa. Jäimme ehkä vähän liian keskelle tietä. Yksi nainen soitti meille suutaan. Mieheni huusi hänelle jotakin takaisin. Minä taas syyllistin itseäni tilanteessa.

Tämä oli meidän ensimmäinen ja viimeinen kerta. Emme todellakaan aio enää sinne rahojamme käyttää. Huonot annokset ja ihan tyyris hinta. Jäi todella paha mieli siitä, että juuri minä olen olemassa. Ja olin heidän tiellään jatkuvasti. Tai ainakin niin minusta siltä tuntui.

Muutenkin mitä aikaisemmin jo kirjoitin tuntuu siltä, että ihmiset ovat röyhkeitä tänä päivänä. Ajattelevat vain itseään. Ollaan niin itsekkäitä ihmisiä. Me jotka sairastamme heidän joukossaan, olemme niin pieninä ja ahdistuneina ihmisinä.

Toivon, että jollekin tästä kirjoituksesta oli apua. Toivottavasti joku voi tuntea samalla tavalla, kuin minä. Sillä en usko, että olen ainut ihminen tässä maailmassa, joka näin ajattelee. Kaikesta huolimatta pidetään rakkaistamme huolta! <3 Kertokaa toisillemme, että välitämme heistä ja he ovat meille tärkeitä.