Heips rakkaat lukijat!
Sisältäni nousee ja nousee vaan lisää tekstiä. Haluan
kirjoittaa enemmän. Nyt on hetki omaa aikaa hengähtää, jos sitä voi omaksi
ajaksi sanoa, vaikka lasten äänet kuuluvat ympäriltä. On kuitenkin ihana olla
yhdessä perheenä koolla, vaikka se viekin enemmän voimia.
Tänään olen erittäin väsynyt. Kirjoitin siitä jo
aikaisemmin. Tänään en jaksa tehdä mitään ylimääräistä. Enkä yleensäkään tällä
hetkellä. En jaksa olla sosiaalinenkaan. Sairauteni myötä olen joutunut opettelemaan
elämää ns. uudestaan. En jaksa samalla tavalla tehdä asioita kuin ennen.
Olen aikaisemmin myös kirjoittanut siitäkin, että en jaksa
montaa asiaa tehdä peräkkäin. Tänäänkin kävin seurakunnalla. Yritin olla siellä
vähän avuksi, vaikka tiedänkin sen, että sekin rasittaa minua. Olen todella
joutunut miettimään mitä jaksan tehdä ja mihin käytän voimavarojani.
Monet ihmiset, kun katsovat minua päältä päin eivät tiedä
mitä käyn läpi tällä hetkellä elämässäni. On ihana, jos edes joku ihminen
jaksaa kysyä, miten voin tai mitä minulle kuuluu tänään?
Sosiaalinen puoli on myös heikentynyt sairauteni myötä. En
jaksa samalla tavalla soitella tai viesteillä ihmisille. Kysellä heidän
kuulumisiaan. En käydä kaupoilla tai kylässä. Olen myös huomannut, kun joulun
aikaan tapasin muutaman ihmisen, en ollut oma itseni noissa tapaamisissa. Olen
ruennut jännittämään ja pelkäämään sosiaalisia tilanteita. Minäkö? Minustahan
piti tulla asiakaspalvelija tai vastaava johonkin myymälään. En enää tunne
itseäni ja minusta tuntuu, että en hallitse itseäni noissa tilanteissa.
Paniikkihäiriö. Onko sinulle tuttu ilmiö? Minulle se on
tullut todelliseksi. Sosiaalisissa tilanteissa tekisi mieli vajota maan alle ja
pahimpaan nurkkaan. Tästä esimerkki:
Olimme mieheni kanssa käymässä jouluostoksilla. Kävimme syömässä
yhdessä ruokapaikassa kauppakeskuksessa. Ravintola oli oikein pieni ja ahdas.
Ensinnäkin annokset olivat tosi kalliita ja yli hinnoiteltuja. Menetimme jo
makumme, kun pienestä coca-cola pullosta sai maksaa 3€. Tarjoilija kulki
vaununsa kanssa monta kertaa juuri meidän pöydän ohitse. Asiakaspalvelu oli huonoa
ja tarjoilija huuteli minulle sorry sorry. Tuossa tilanteessa ahdistuin aivan
valtavasti. Syytin itseäni siitä, että juuri minä olin hänen kulkuväylällä
tiellä.
Toisenkin kerran, kun kävimme ruokakaupassa mieheni kanssa.
Jäimme ehkä vähän liian keskelle tietä. Yksi nainen soitti meille suutaan. Mieheni
huusi hänelle jotakin takaisin. Minä taas syyllistin itseäni tilanteessa.
Tämä oli meidän ensimmäinen ja viimeinen kerta. Emme todellakaan
aio enää sinne rahojamme käyttää. Huonot annokset ja ihan tyyris hinta. Jäi
todella paha mieli siitä, että juuri minä olen olemassa. Ja olin heidän
tiellään jatkuvasti. Tai ainakin niin minusta siltä tuntui.
Muutenkin mitä aikaisemmin jo kirjoitin tuntuu siltä, että
ihmiset ovat röyhkeitä tänä päivänä. Ajattelevat vain itseään. Ollaan niin
itsekkäitä ihmisiä. Me jotka sairastamme heidän joukossaan, olemme niin pieninä
ja ahdistuneina ihmisinä.
Toivon, että jollekin tästä kirjoituksesta oli apua. Toivottavasti
joku voi tuntea samalla tavalla, kuin minä. Sillä en usko, että olen ainut
ihminen tässä maailmassa, joka näin ajattelee. Kaikesta huolimatta pidetään
rakkaistamme huolta! <3 Kertokaa toisillemme, että välitämme heistä ja he
ovat meille tärkeitä.
Kelpaa juuri tuollaisena, muista se <3
VastaaPoista